Aiemmin kammosin niitä hetkiä, kun mökkireissuilla tai illanistujaisissa alettiin porukalla muistelemaan omaa nuoruutta. Mitä kaikkea noloa tulikaan tehtyä, mikä silloin oli ihanaa ja tärkeää, mikä taas hirveää. Naurunremakan keskellä nieleskelin usein kyyneleitä.
Suru on ollut puserossa myös lukiessani nuorten mielenterveysongelmista tai vaikeuksista saada apua. On kylmiä tilastoja resurssipulasta. Hätääntyneitä mielipidekirjoituksia. Kuvia siltojen pieliin tuoduista kukkasista. Ja väheksyviä, joskus jopa ilkkuvia kommentteja.
Näitä lukiessa painun tahtomattani aina vasten myös omaa menneisyyttäni. Nuorten hätä koskettaa minua, sillä tiedän millaista se voi olla ja mihin se voi johtaa.
–
Lapsuuttani leimasivat voimakkaasti lama-aika ja koulukiusaaminen. Minua haukuttiin ja nimiteltiin. Tehtiin selväksi että olen outo, enkä kuulu joukkoon.
Kun kiusaamista ei vuosien kuluessa saatu kuriin, käperryin itseeni. Vanhempieni lempeä tyynnyttely ei enää riittänytkään lohduksi huoliin. Vähitellen lakkasin puhumasta heille.
Olin kuitenkin liian nuori käsittelemään hätääni yksin. Ylä-asteella kiusaaminen oli jo paikoin fyysistä, tavaroitani rikottiin, minua uhkailtiin ja nöyryytettiin julkisesti. Kun muut jatkoivat pahoinvointinsa purkamista minuun, minä opin purkamaan sitä itseeni ja nuoreen kehooni. Lopulta yritin tuhota itseni kokonaan.
–
Ihmettelemme edelleen vanhempieni kanssa, kuinka hyödyttömiksi pitkät sairaalajaksot osoittautuivat. Koimme, että minua lähinnä vain säilytettiin turvassa itseltäni. En saanut apua kiusaamisen aiheuttamiin traumoihin.
Vanhempieni oli vaikea uskoa oireideni johtuvan vain murrosiästä. Heitä kehotettiin olemaan huomioimatta itsetuhoisuuttani. Minun arveltiin lopettavan kyllä, kun huomaisin etten saa sillä huomiota.
En oppinut itsekään ottamaan mielenterveysongelmiani riittävän tosissani, kun minusta huolehtivat aikuiset eivät tuntuneet sitä tekevän. Sen sijaan jäin yksin miettimään, miksi juuri minä olen näin viallinen? Syytin ja häpesin omaa kelvottomuuttani. Unelmani kutistuivat, kunnes oli turvallisinta lakata unelmoimasta. Tulevaisuus ei näyttänyt juuri miltään. Koulu jäi kesken.
–
Tälle pohjalle lähdin rakentamaan elämääni. Opin lopulta piilottamaan ongelmani niin hyvin, että saatoin ajatella unohtaneeni ne itsekin.
Olin vastikään perustanut perheen ja ostanut asunnon, kun sairauteni uusi. Puhun kokemuksesta joskus mahalaskuna, mutta se muistuttaa enemmän jarrunsa menettänyttä vuoristoratavaunua tai syöksyä katukivetykseen pää edellä.
Yhden vuoden aikana menetin lähes kaiken. Hain kyllä apua – yhteensä kolme kertaa, joista yhdellä minut vietiin ambulanssilla keskussairaalaan sekavan mielentilani vuoksi. Jokaisella kerralla käteeni lätkäistiin vain masennuslääkkeet. Jos tuolloin olisi jo ollut tiedossa, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olisivat lääkärit ymmärtäneet tekevänsä vakavan virheen niitä määrätessään.
Vasta sosiaalityöntekijäni haistoi palaneen käryä ja vaati että terveydentilani tutkitaan kunnolla.
–
Toipuminen osoittautui pitkäaikaisemmaksi haasteeksi kuin uskoin. Aluksi minua motivoi perheemme saattaminen takaisin yhteen. Vasta paljon myöhemmin aloin haluta toipumista myös itseni vuoksi. Rakensin uuden kodin, suoritin opintoni loppuun ja maksoin myös kaikki sairauden uusimisesta koituneet velkani pois.
Omat lapseni ovat nyt jo suunnilleen samanikäisiä, kuin mitä itse olin mahalaskuni aikaan. Heidän hyvinvointinsa on ehkä toipumiseni tärkein mittari. Toipuminen jatkuu edelleen, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö on yleensä elämänmittainen sairaus. Olen kuitenkin huomannut että sen kanssa voi oppia elämään elämisen arvoista elämää.
–
Nuoruus ei ole kaikille seikkailu suunnaton, vaan saattaa muistuttaa enemmän Via Dolorosaa. Keskuudessamme elää sitkeä käsitys siitä, että vaikeudet vahvistavat. Jos lapsi oppii kaiken lähinnä kärsimysten kautta, hän ei kasva vahvaksi. Omien vanhempieni epäkiitollinen tehtävä oli tavallaan yrittää opettaa minut kävelemään toistamiseen. Ongelmana vain oli, että tällä kertaa jalkani eivät kantaneet kunnolla. En halua vähätellä kokemuksiani yksin jäämisestä, mutta todellisuudessa vanhempani eivät ole minua koskaan hylänneet.
Syyttävä sormi kohdistuukin herkästi aina ensimmäisenä vanhempiin. Olemme ehkä siinä pisteessä, jossa meidän on vaikeaa kohdata omaa avuttomuuttamme nuorten pahoinvoinnin edessä. Hyvä vanhemmuus on suunnattoman arvokasta, mutta on typerää ajatella että mikään rakkaus, saati ”herran nuhde” voisi yksin parantaa mielenterveyshäiriöitä. Tarvitaan mutkatonta yhteistyötä ja riittävästi resursseja koko perheen tukemiseen sekä myötätuntoista ja hyväksyvää asennetta meiltä kaikilta yhteisönä. Viimeksi mainittu ei maksa kenellekään meistä mitään.
En enää häpeä tai syytä itseäni sairauteni yhteiskunnalle kerran aiheuttamasta laskusta. Koetan ajatella ennemmin, että yhteiskunta maksoi tekemistään virheistä. Olen toki myös kiitollinen kaikesta avusta, jonka lopulta sain. Hintalappu olisi kuitenkin voinut olla huomattavasti pienempi, jos turvaverkot olisivat pitäneet aikaisemmin. Inhimillistä kärsimyksistä puhumattakaan.
–
Nykyään en enää juuri nieleskele itkua illanistujaisissa. Puhun omista kokemuksistani, jos se tuntuu tilanteeseen sopivalta. Naurun ja ilon aiheita löytyy onneksi jo paljon muitakin.
Hilppa Unelma
Kirjoittaja on äiti, mielenterveyskuntoutuja ja mielenterveys-aktiivi, joka fanittaa tunteita ja ylläpitää @lithiumgeek -tiliä Instagramissa. Hilpan Hats Against The Stigma -projektiin voit tutustua Youtubessa ja osallistua Instagramissa: @hatsagainstthestigma
Hilpan toipumistarinasta ja nykyisistä projekteista voit kuulla lisää myös Hyvinvoinnin tulevaisuus -podcastin uusimmassa jaksossa Hatuilla stigmaa vastaan