Follow Us On

Kulttuuripaja Elviksen ensimmäiset vertaisohjaajat: “Bändihomma kasvatti itsetuntoa ja -arvostusta”

Blogi

Kulttuuripaja Elviksen ensimmäiset vertaisohjaajat: “Bändihomma kasvatti itsetuntoa ja -arvostusta"

 

Musiikki tunnetusti yhdistää ja uudistaa ihmisiä. Heikin, Ollin ja Markuksen tapauksessa rakkaus lajiin muutti paitsi miesten elämän, ravisteli koko suomalaista mielenterveystyötä aikana, jolloin käsite “toipumisorientaatio” oli yhä vieras. Lue tarina kahden nuoren mielenterveyskuntoutujan ja yhden musiikkiterapeutin matkasta, joka johti aina kuntoutuskodin bänditreeneistä Tavastian lavalle ja Suomen ensimmäiseen Kulttuuripaja Elvikseen asti.
 

 

Kolmen nuoren kundin polut kohtasivat 90- ja 2000-luvun taitteessa Helsingin Hietaniemessä, nuorten mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä Sotkanpesässä.

“Kun tulin Sotkanpesään, olin ollut kahdeksan vuotta sairaalakierteessä. Oli skitsofreniaa ja päihdetaustaa, mutta Sotkanpesässä saadun kuntoutuksen jälkeen mun elämä lähti käyntiin, Heikki kertoo.

Sotkanpesä oli monelle nuorelle ensimmäinen, tärkeä askel kohti itsenäisempää elämää. Näin oli myös Ollin tapauksessa.

“Ennen Sotkanpesää olin Lapinlahden mielisairaalassa; oli masennusta, päihteitä, skitsofreniaa ja tällaista. En halunnut mennä lojumaan vanhempien nurkkiin. Kun mulle annettiin mahdollisuus päästä kuntoutuskotiin, tartuin siihen. Sotkanpesä antoi terveempää maailmankuvaa, esikuvaa ja vaikutteita.”

Merkittävät askeleet kohti toipumista löytyivät musiikin kautta. Niin Heikki kuin Olli osallistuivat kuntoutuskodin musiikkitoimintaan, jota käynnisteli Sibelius Akatemian koulutuskeskuksesta vastavalmistunut musiikkiterapeutti ja keikkaileva muusikko Markus Raivio:

“Niemikotisäätiö oli tuohon aikaan ensimmäisiä paikkoja stadissa, jossa oli vakituisesti musiikkiterapiatoimintaa, mikä liittyi bändeihin ja soittamiseen. Oli Los Hermos -bändi, joka oli toiminut jo vuodesta -93. Sain aika vapaat kädet toimintaan, suunnitella kaikennäköisiä ryhmiä itse. Se oli tosi hienoa.”

Vähemmän terapiaa, enemmän toimintaa

Sotkanpesässä alkoivat bänditreenit, joissa treenattiin ahkerasti, yhdessä oppien. Olli astui mukaan Los Hermoksen toimintaan Iitstock- festareilla, jossa bändi oli Ollin vahvistuksella ensi kertaa kasassa. 

“Mulla ei ollut mukana Djembe-rumpua, jota mä olin soitellut ite ja kavereiden kanssa. Mutta siellä oli vesiämpäri. Tyhjensin sen ja pistelin menemään porukoiden kanssa. Siitä se lähti”, Olli muistelee.

Markuksen vetämä toiminta ei jäänyt Sotkanpesään ja Los Hermos-bändiin. Kuntoutuskodissa starttasivat vähitellen kitara- ja musiikinkuunteluryhmät sekä Niemikotisäätiön laulajat -kuoro, joihin myös Heikki lähti mukaan:

“Treenattiin kuorossa monenlaista musaa; gospelia, J Karjalaista. Harjoiteltiin hengitystekniikkaa, äänenavausta… Opittiin monia laulamiseen liittyviä asioita.”

Yhteisöllisyys ja vertaisuus olivat Markuksen vetämän musiikkitoiminnan avainsanoja, jotka eivät olleet vielä 2000-luvun alussa itsestäänselvyys mielenterveystyössä. Esimerkiksi Markuksen idea hoitohenkilökunnan ja kuntoutujien yhteiskuorosta ei saanut kannatusta tuohon aikaan.

Kysyin kundeilta, että miten jatketaan, niin yksi kitararyhmän soittajista sanoi, että mitä vaan muuta, mut ei jutella enää. Eiks tänne voi vaan tulla soittaa? 

“Ei tullut ikinä sellainen olo, että olisi katsottu ylhäältä katsottu alaspäin. Jotkut terapeuteista ja tällaisista saattaa olla sellaisia. Markuksen kanssa tuntui aina siltä että olisi tasavertainen, oli mikä elämäntilanne vaan”, Olli kiittelee.

“Siitähän siinä on kyse: mitä me ihmisinä ollaan. Siitäkin huolimatta, minkälaisia oireita meillä on, mikä elämäntilanne on, me pystytään laulaa ja soittaa, tekemään merkityksellisiä asioita itselle ja muille. Ja vaikka ihmisillä oli välillä huonoja hetkiä, silti tultiin kuoroon tai bänditreeneihin, jos vaan mitenkään pystyttiin. Ei siksi, että olisi ollut pakko, vaan siksi että voi tehdä niin”, Markus sanoo.

Joskus kävi myös niin, että osallistuminen musiikkitoimintaan tuntui haastavalta. Näin tapahtui myös Ollille:

“Mulla oli jossain vaiheessa sen verran vaikeeta, että oli vähän luovutusfiilis. Mutta onneksi en luovuttanut. Mä vaan jotenkin sisuunnuin. Siitä poiki myös muita musajuttuja myöhemmin.”

Ajan ja treenien myötä ajatus “vähemmän puhetta, enemmän tekemistä”, alkoi vahvistua nuoren musiikkiterapeutin mielessä: Freud jäi pois, muusikko otti vallan.

“Jossain vaiheessa sain ajatuksen, että tässä on pakko jutellakin, koska tämä on myös terapiaa. Kysyin kundeilta, että miten jatketaan, niin yksi kitararyhmän soittajista sanoi, että mitä vaan muuta, mut ei jutella enää. Eiks tänne voi vaan tulla soittaa? Se oli mulle tosi herättävä juttu”, Markus hymyilee.

Kellarista kohti keikkalavoja – yhteinen sävel löytyy 

Markus oli nähnyt aiemmin työssään kehitysvammaisten kanssa erityismusiikkikoulu Resonaarissa, mitä onnistuminen aiheuttaa bändiläisissä. Sama taika tapahtui Niemikotisäätiön mielenterveyskuntoutujien kanssa, erityisesti esiintymisen kautta. 

“Mä en oo varsinaisesti ollut mikään esiintyjä. Löysin itsestäni esiintyjän vasta musiikkiterapian kautta. Kun alkoi esiintymään bändin kanssa, se vaati asennoitumista, ja myös kasvatti itsetuntoa ja -arvostusta”, Heikki sanoo.

Olli on samoilla linjoilla:

“Kun mä tulin Los Hermokseen, mä olin aloitteleva perkussionisti. Nyt mä uskaltaisin mennä melkein ihan mihin bändiin vaan soittaa, virtuoosibändejä lukuunottamatta. Jos ei jotain osaa, niin tietää että sen oppii.”

Vaikka musiikkiterapia on itsessään vaikuttava hoitomuoto, livekeikat aidon yleisön edessä osoittautuivat isoksi askeleeksi kohti jotain suurempaa.

Täällä sitä ollaan rokin mekassa Tavastialla vetämässä! Oli aika monen bändiläisen unelma päästä soittamaan Tavastialle tai Espan lavalle – ja molemmissa käytiin.

“Usein musaterapiaryhmä voi olla sitä, että ollaan neljän seinän sisällä eikä näyttäydytä missään. Sitten puhutaan, miltä tuntuu. Me lähettiin vielä jotenkin työmiesotteella siihen: soitetaan yhdessä ja tehdään paljon työtä sen eteen; suunnitellaan ohjelmistoja, otetaan niitä haltuun.”

Los Hermos muutti muotoaan rohkeiden kokeilujen kautta. Syntyi jazzbändi, rockbändi, tanssibändi. Kuoro sai lisää ohjelmistoja ja keikkoja. Yksi mieleenpainuva merkkipaalu oli Tavastian tukikonsertti, jossa Los Hermos oli yksi esiintyvistä bändeistä.

“Täällä sitä ollaan rokin mekassa Tavastialla vetämässä! Oli aika monen bändiläisen unelma päästä soittamaan Tavastialle tai Espan lavalle – ja molemmissa käytiin”, Markus sanoo.

Vartin kitarasessio oli alkusoittoa suuremmalle

Musiikkimiesten yhteinen matka sai ratkaisevan käänteen vuonna 2006 Toisen linjan kellaritiloissa, jonne Niemikotisäätiön kitararyhmätoiminta siirtyi. Markus sai puhelun kesken treenien ja ohjeisti kitaraa soittaneelle Heikille jatkamaan ryhmän ohjaamista ja biisin harjoittelua.

“Olin ehkä 15–20 min yläkerrassa, tulin takaisin ja jäin vaan kuuntelemaan oven taakse, kuinka hyvin se toimi. Ajattelin, että tämä menee niin luontevasti ja omalla tavallaan eteenpäin, etten halua häiritä tätä.”

Kokemus Heikin onnistuneesti vetämistä kellaritreeneistä jäi kummittelemaan Markuksen mieleen keikkarundeille asti. Samana vuonna, öisellä matkalla keikkabussissa Markus sai ajatuksen jutellessaan nyt jo edesmenneen Freud Marx Engels & Jung-laulaja Pekka Myllykosken kanssa.

“Idea oli se, että perustetaan Los Hermoksen tyypeistä ja kitararyhmäläisistä porukka, joka alkaa ohjaamaan toisille musaryhmiä. Ja että perustetaan Toiselle linjalle paikka, joka perustuu tällaiseen ohjattuun toiminnalliseen vertaisohjaajuuteen. Kutsuttaisiin sinne kaikkia Niemikotisäätiön asiakkaita.”

Markus lähti innokkaana liikkeelle Musiikkityöpaja Pulssi -idean kanssa: ensimmäinen homma oli vakuuttaa Olli, Heikki ja Los Hermos-bandin jäsenet.

Hei kundit, mulla on idea. Miltä kuulostaisi, jos mä autan teitä ohjaamaan ryhmiä muille?

“Seuraavalla viikolla treeneissä ehdotin, että hei kundit, mulla on idea. Miltä kuulostaisi, jos mä autan teitä ohjaamaan erilaisia ryhmiä muille? Laulaja sanoi, että Markus, sä et oo välttämättä ihan niin tyhmä miltä näytät. Se oli hieno palaute”, Markus nauraa. Olli oli hetken epäilevänä, mutta päätti lähteä haasteeseen.

Oli kielteisempiäkin reaktioita. Vaikka nykyään käsite toipumisorientaatiosta on oleellinen osa mielenterveystyötä, idea kuntoutujien itse toisilleen vetämistä vertaisryhmistä oli vielä 2000-luvun alussa vieras, jopa radikaali, ajatus.

“Mä sain paljon epäileviä ääniä siihen aikaan. Että sä et tule saamaan skitsofreniaa sairastavaa ihmistä ohjaamaan yhtään mitään. Että teet ison karhunpalveluksen, kun ihmiset tulee kokemaan ettei ne pysty tähän”, Markus kertoo.

Joitain haasteita tulikin vastaan käytännön tasolla, kun Markus testaili ajatusta ensimmäisiä kertoja mielenterveyskuntoutujien ryhmien kanssa. Ideana oli laajentaa toiminnallisen vertaisohjaajuuden ideaa myös musiikin ulkopuolelle. 

“Siinä näkyi koetinkivet, mitä ohjauksessa on. Homma vaati koulutuksen, olosuhteet ja tuen henkilöstöltä. Siitä oikeastaan tuli ajatus GFP:stä. Että se on vertaisuutta eli Peer Support, toiminnallista eli Functional ja tuettua, Guided. Ihmisiä ei jätetä yksin kokemaan vastuuta. Me koulutetaan nämä ihmiset ohjaajiksi!

Elvis elää – ja voi hyvin

Vuonna 2008 idea alkoi kehittyä uudeksi toiminnaksi, kun ensimmäinen toiminnallisen vertaistuen malliin perustuva kulttuuripaja sai alkunsa sinnikkään kehitystyön, kumppaneiden ja hankerahoituksen kautta. Elvis astui estradille.

Markukselle oli alusta asti selvää, että Kulttuuripaja Elviksen toiminnan onnistuminen vaatii mukaan ihmiset, joiden kanssa vertaisohjaamista oli jo testattu lupaavin tuloksin. Ja niin Niemikotisäätiön musiikkiryhmäläiset, kuten Olli ja Heikki, saivat yhteydenoton.

Ensimmäiset toiminnalliset vertaisohjaajakoulutukset käynnistyivät vuonna 2009.

“Ennen kuin alettiin ohjaamaan ryhmiä, koulutuksessa rakennettiin mielikuvaa siitä, mitä se on. Käytiin läpi ryhmätilannetta, miten siellä ollaan. Kyllä se eka ryhmä silti jänskätti. Mutta kun sitä vähän aikaa teki, tuntui että kyllä tää sujuu”, Heikki muistelee.

Olli oli alussa skeptinen, mutta sama bändiaikojen sisu ja rohkeus puskivat pintaan: 

“Kun hommat lähti käyntiin, se tuli tosi luonnostaan. Geeneissä on opettajaverta, niin se opettaminen ja ohjaaminen oli luontevaa varmasti siksikin.”

Molemmat miehet toimivat Elviksessä eri ryhmien vertaisohjaajina lopulta kaikkiaan noin 10 vuotta. Heikki ohjasi ryhmiä ATK-asioissa, kuntosalilla ja studiolla. Ollin ohjattavat oppivat mm. Djemben soittoa, shakkia, tietokone- ja konsolipelejä:

“Elvis oli vähän kuin nuorisotalo, mutta mielenterveyskuntoutujille. Plussana se, että saatiin olla vertsikoina erilaisella tavalla, mikä oli ihan uusi juttu silloin.”

“Tärkein muistoni oli studiotyöskentely. Markus opetti mulle äänittämistä ja editoinnin alkeet. Näistä on ollut hyötyä kun olen tehnyt podcasteja. Luovan kirjoittamisen ryhmässä sain myös tutustua itseeni kirjoittajana”, Heikki kertoo.

Usko unelmiin ja ihmeitä voi tapahtua

Työskentely Elviksessä ja sitä edeltänyt bändi- ja kuorotoiminta olivat opettavaisia niin Heikille kuin Ollille. Nykyään molemmat elävät itsenäistä, päihteetöntä elämää, tehden itselle merkityksellisiä asioita. Myös Kulttuuripaja Elviksen toiminta jatkuu yhä.

“Se että, jossain asiassa onnistuu ja löytää flown… Että mä tiedän, että voin pärjätä. Mutta se ei tapahdu ilman sitä onnistumista. Bändihomma oli meille se, missä saatiin onnistua”, nykyisin Niemikotisäätiöllä kokemusasiantuntijana työskentelevä Heikki kertoo.

“Se mitä oon oppinut näistä jutuista, on että pystyy saavuttamaan elämässä asioita, vaikka on toipuja. Ihan siinä siinä missä muutkin”, Olli vahvistaa.

Ajat ovat muuttuneet ja mielenterveystyön hoitometodit kehittyneet huomattavasti 2000-luvun alusta. Tänä päivänä GFP-mallin ajatus mielenterveyskuntoutujista aktiivisina tekijöinä passiivisen avun vastaanottajien sijaan, on yleisesti hyväksytty ja hyödynnetty myös mielenterveyskentän ulkopuolella.

On voimaannuttavaa tehdä asioita, jotka ovat jännittäviä, kohdata ja voittaa pelkoja. Kun kokeilee ja huomaa kykenevänsä, tulee hyvä olo.

“Nykyäänhän tämä ajatus on levinnyt, että eri kohderyhmät ohjaa toisilleen ryhmiä. Siitähän se alkoi, mutta nyt siitä on muissakin instansseissa”, Heikki sanoo.

“Ja musta tuntuu, että nykyään kannustetaankin enemmän uskomaan unelmiin. Eikä niiden tarvii olla kuuta taivaalta; tyyliin voi mennä kesäyliopistoon opiskelemaan filosofiaa. Että totta kai menet, eikä niin että ethän sä siellä pärjää”, Olli komppaa.

Heikille kulttuuripajoissa kyse on ennen kaikkea pelkojen voittamisesta ja omien voimavarojen löytämisestä. Miehet kannustavatkin myös muita lähtemään rohkeasti mukaan pajojen toimintaan, joko vertaisohjaajana tai osallistujana.

“Suosittelen lämpimästi. Siellä tutustuu samanhenkisiin ihmisiin, ja näistä on syntynyt tänä päivänäkin hyvä ystäväporukka ja turvaverkko minulle”, Olli kannustaa.

“Nuorille, jotka empivät osallistumista toimintaan tai harkitsevat vertaisohjaajaksi ryhtymistä, mutta epäröivät kykyjään, haluaisin sanoa että itsekin alkuun jännitin vertaisohjaajana toimimista, mutta juuri sellaisia asioita kannattaa tehdä. On voimaannuttavaa tehdä asioita, jotka ovat jännittäviä, kohdata ja voittaa pelkoja. Kun kokeilee ja huomaa kykenevänsä, tulee hyvä olo.”

Myös Markus muistelee yhteistä matkaa kiitollisuudella:

“GFP-malli on satojen ihmisten ja kymmenien organisaatioiden yhteistyön tulos. Silti nostaisin isoimpaan rooliin itse vertsikat. Jos kundit eivät olisi suostuneet näihin juttuihin, ideat olisivat tyssänneet siihen. Kaikki tapahtunut on muuttanut mun elämää, ja olen tosi kiitollinen kaikille, jotka ovat olleet mukana.”

 

Artikkelin haastateltavat: Markus Raivio, Olli Marttila ja Heikki Krook, 2023. Haastattelut pohjautuvat Hyvinvoinnin podcast -jaksoon: ”Kellaribändistä mielenterveystyön innovaatioksi”.

Kuuntele koko tarina Hyvinvoinnin tulevaisuus -podcastissa:

Kellaribändistä mielenterveystyön innovaatioksi

Kulttuuripajojen historiasta keskustelemassa Markus Raivio ja kulttuuripajan vertaisohjaajat Olli ja Heikki