Mistä ohjattuun toiminnalliseen vertaistukeen perustuvissa kulttuuripajoista on kyse? Miltä näyttää tavallinen arkipäivä kulttuuripajalla ensikertalaisen silmin? Otin asiasta selvää tutustumalla Lilinkotisäätiön K-35-kulttuuripajaan Itä-Helsingissä. Kirjoitus avaa Kuulumisia kulttuuripajoilta -blogisarjan, jossa esitellään Suomessa ja maailmalla toimivien GFP-mallin kulttuuripajojen toimintaa eri näkökulmista.
Kauppakeskus Itis heräilee aamuun ja availee liikkeitään, kun suunnistan googlaamieni ohjeiden avulla remonttisermien ohi sivukäytävälle ja hissille. Kolmannessa kerroksessa käännyn vasemmalle, jossa ovi on kutsuvasti raollaan. Olen saapunut oikeaan osoitteeseen: kulttuuripaja K-35:een.
Tunnen pientä jännitystä vatsanpohjassa. Aloitin viestintäsuunnittelijan työt Kukunorilla keväällä, ja tämä on ensimmäinen, odotettu vierailuni yhteistyöjärjestön kulttuuripajalle. Kulttuuripajoilla mielenterveyden haasteita kohdanneet tai haastavassa elämäntilanteessa olevat kävijät pääsevät osallistumaan maksuttomaan ryhmätoimintaan, jota vetävät koulutetut vertaisohjaajat. Taustalla on GFP-malli (Guided Functional Peer Support), eli ajatus vertaistuen, yhteisöllisyyden ja luovan toiminnan merkityksestä yksilön muutosvoimana ja elämänhallinnan tukena.
Tänään tarkoituksena on viettää päivä pajalaisten seurassa ja saada käsitys siitä, mistä ohjattuun toiminnalliseen vertaistukeen perustuvissa kulttuuripajoissa on oikeasti kyse. Täytän kohta 40 vuotta, joten mikäpä olisi luontevampi paikka tutustua kulttuuripajamaailmaan kuin Lilinkotisäätiön yli 35-vuotiaille suunnattu K-35-kulttuuripaja!
Kulttuuripajan eteisessä on vastassa kahvin tuoksu ja kolmet hymyilevät kasvot kutsuvan hämärässä oleskelutilassa. Pienen esittäytymiskierroksen jälkeen saan selville, että paikalla ovat kulttuuripajan hankepäällikkö Laura Klein, harjoittelija Virve sekä Sini, yksi kulttuuripajan vertaisohjaajista.
“Tervetuloa, otatko kahvia, teetä ja aamupalaa?”
Kuulen, että aamukahvila osa pajan viikko-ohjelmaa ja maksuton kaikille. Vatsani on vielä kylläinen aikaisen aamupalan jäljiltä, joten jätän herkulliset vegeruissarit väliin ja siirryn kahvikupposeni kera tutustumaan kulttuuripajan tiloihin. Katseeni kiertää olotilaa; seiniä koristavat tapahtumajulisteet ja värikkäät taideteokset (ryhmäläisten omaa tuotantoa?). Takaseinustan sohvan vieressä komeilee syntikka, pari mikkitelinettä ja vitriinin päällä… kyllä, aito diskopallo!
“Meillä on tarkoituksella himmeämpi valaistus. Kulttuuripaja on rauhalliseksi ympäristöksi tarkoitettu turvallinen tila”, Laura selittää hämmentäen höyryävää teetään.
Laura on toinen K-35-toiminnan vetäjistä ja ollut mukana kulttuuripajan alusta asti. Olemme sopineet haastattelusta, jossa hän voi kertoa tarkemmin pajan toiminnasta. Emme halua häiritä muiden rauhallista aamuhetkeä, joten käymme sisälle keskihuoneeseen, jonka ristin mielessäni “mummolaksi”. Siltä huone nimittäin näyttää kotoisine pirttipöytineen, perinteisine viherkasveineen ja kiikkutuoleineen.
Ja sitten asiaan!
Aloitetaan perusteista. K-35:n tavoitteena on tarjota osallistujille sosiaalisia yhteyksiä, taidetta ja toimintaa, kulttuuria, hyvinvointivaikutuksia, vertaisuutta ja digiosallisuutta. Se on tällä hetkellä Suomen ensimmäinen ja ainoa yli 35-vuotiaille suunnattu kulttuuripaja. Miksi juuri tälle nähtiin tarvetta? Eroaako toiminta jotenkin muista kulttuuripajoista?
“K-35 idea lähti siitä, että pitkän linjan työntekijät olivat havainneet toiminnalle kysyntää. Yli 35-vuotiaille ei ole lainkaan kulttuuripajatoimintaa, vaikka eiväthän kulttuuriset tarpeet tietenkään tyrehdy mihinkään, kun tulee se 35 mittariin!” Laura hymyilee ja lisää: “Ja mitä tulee eroihin, toki mielenkiinnon kohteet ja elämäntilanteet ovat erilaisia kuin 18-vuotialla. Meininki on myös hieman rauhallisempaa.”
Laura kertoo, että tyypillisesti paikalle tullaan kaverin suosittelemana, somen tai muun viidakkorummun perusteella, mutta myös yhteistyökumppaneiden, kuten Kalasataman ja Vuosaaren poliklinikoiden hoitajien ja toimintaterapeuttien vinkkaamana.
“Ihmiset tulevat tänne oman kiinnostuksen mukaan. On harvinaista, että tänne tultaisiin joka viikonpäivä. Se on varmaan isoin ero perinteisempään, varttuneemman väen päivätoimintaan, jossa on sama jengi aamusta iltaan ja vuodesta toiseen. Täällä ei ole sellaista, homma on hyvin virtaavaa.”
Uteliaisuuteni herää: millaiseen toimintaan K-35:lla voi sitten osallistua?
“Ryhmäsisällöt suunnitellaan 5 viikon jaksoissa, ja kaikki lähtee kävijöiden ja vertsikoiden toiveista. Meillä on kaikkea kuvataiteesta biisipajoihin, luovaan kirjoittamiseen, digi- ja mediaryhmiin… Joissakin jaksoissa voi olla liikuntaan tai hyvinvointiin keskittyviä ryhmiä. Tai kokkailua, kuten vegaaninen leivonta. Jos jengi haluaa pitää 3D-työpajan, sitten täällä on 3D-työpaja.”
Vilkaisen Virveltä saamaani ryhmäkalenteria. Toden totta, syksyn jaksoon mahtuu todella monenmoista tekemistä kävelyfutiksesta biisipajaan ja avaruusaskarteluun.
“Raja kulkee oikeastaan vain siinä, ettemme ole hoitotaho: oireidenhallinta- tai terapiaryhmiä täällä ei järjestetä. Tämä on diagnoosivapaa alue, eikä semmoisilla jutuilla ole merkitystä. Täällä vahvistetaan ihmisten vahvuuksia; mitä osaa, kiinnostaa ja haluaa tehdä, sen pohjalta mennään”, Laura sanoo.
Ryhmien lisäksi K-35:ssa järjestetään tapahtumia ja retkiä, usein yhteistyössä muiden kulttuuripajojen kanssa, kuten helsinkiläisten Elviksen ja Kuplan kanssa.
“Viime viikonloppuna järjestimme perinteisen Bailantain, jossa oli herkkubuffa, open mic, runonlausuntaa – ja tietysti karaoke, joka on aina suurin hitti. Viimeisin retki oli Korkeasaareen ja seuraavaksi mennään teatterimuseoon.”
Vertaisohjaajien työ on GFP-mallin mukaisesti myös K-35:n kulttuuripajatoiminnan keskiössä. Kaikki pajan ryhmät, retket ja tapahtumat toteutetaan koulutettujen vertaisohjaajien toimesta. Työhönsä vertsikat saavat koulutuksen, josta saavat tarvitsemansa valmiudet ryhmien ohjaamiseen itsenäisesti, mutta ammattilaisten tuella:
“Tällä hetkellä meillä on 22 koulutettua vertaisohjaajaa ja uusia koulutetaan säännöllisesti. Kauden alussa mietitään porukalla, mitä halutaan ja jonka pohjalta vuoden aikana toimitaan. Tavallisesti vertsikka vetää 1-2 ryhmää, jotku innokkaimmat voivat olla mukana kolmessakin ryhmässä. Me toki tuetaan ja keskustellaan avoimesti voimavaroista, että on itselle sopiva määrä. Ettei tule rasite tai suorite, pitää olla kivaa!”
K-35 juhlisti vastikään 1-vuotissynttäreitään, joten kysäisen Lauralta tähän saakka ikimuistoisinta hetkeä kulttuuripajalla:
“Muistan, kun ojensin kulttuuriministeri Multalan kirjeen pajan mediaryhmäläisille. Ryhmä tekee erilaisia produktioita, ja ministeri oli vaikuttunut heidän digitarinaprojektistaan, jossa he avasivat omia mielenterveyden haasteitaan. Ihmiset olivat kirjeestä häkeltyneitä: heidät on huomattu. Se oli todella merkityksellistä heille”, Laura sanoo.
Myös pienet hetket kulttuuripajan arjessa antavat Lauralle aihetta kiitollisuuteen merkityksellisestä työstä ja yhteisistä onnistumisista:
“On palkitsevaa nähdä yksilön kasvua. Kun huomaa, että pystyy antamaan ihmiselle lisävastuuta ja näkee kehityksen tietäen mikä on ehkä ollut lähtötilanne elämässä. Yllättävän paljon tapahtuu sitäkin, että kävijät päätyvät lopulta opiskelemaan, työkokeiluun tai työllistyvät, minkä osasyitä ovat varmasti onnistumisen kokemukset ja itseluottamuksen kasvu. Vaikka ne eivät ole meidän virallisia tavoitteita, on sekin tosi rohkaisevaa.”
Lopulta juttutuokiomme on pakko päättää, sillä Laura vetää kohta yhteisökokouksen, jossa kävijät pääsevät keskustelemaan yhteisistä asioista. Luonnollisesti kutsu koskee tänään minuakin, joten liityn jäähtyneen kahvini kanssa seuraan. Kokouksessa Laura kertoo ajankohtaisimmat kuulumiset, kuten kumppanin ehdotuksesta vertsikoiden blogiyhteistyöhön. Yhdessä muistellaan viikonlopun Bailantaita ja Karkki kertoo askartelupajaideastaan, ja saa Lauralta heti vapaat kädet pajan suunnitteluun.
Yhteisökokouksen jälkeen pääsen jututtamaan Virveä, joka tekee sosionomi-opintojensa viimeistä harjoitusjaksoa Metropoliaan. Mieluisa paikka löytyi Lilinkotisäätiön kautta.
“Aloitin tehtävät elokuussa ja tosi positiivinen kokemus ollut jo tähän mennessä. Alusta asti on ollut tunne, että on aidosti otettu osaksi yhteisöä niin kävijöiden kuin ohjaajien puolesta. Olen päässyt olemaan vähän kaikessa mukana ja tukena. Ryhmiäkin olen vetänyt, jos vertsikka ei ole päässyt paikalle. Kaikki päivät täällä on erilaisia, mistä tykkään.”
Taidelähtöisellä ja yhteisöllisellä toiminnalla on teatteria ja kirjoittamista itsekin harrastavan Virven mielestä hurjasti positiivisia vaikutuksia:
“Tämä on aitoa ja välitöntä tekemistä. Kenenkään tarvitse olla muuta kuin mitä on. Toiminnan kautta voi saada uusia näkökulmia omaan elämään ja ehkä myös löytää itsearvostusta, jos pääsee vaikeimpiin kokemuksiin käsiksi taiteen ja toiminnan kautta. Täällä ei kuitenkaan junnata ongelmissa, vaan otetaan ne osaksi omaa kokemusmaailmaa ja tarinaa, mikä auttaa hyväksymään myös kaikenlaisia elämänpuolia. Jo ryhmä ja osallisuus luo hyvää energiaa ja kannattelevaa fiilistä, ettet sä vain värkkäile jotain yksin.”
Jään odottamaan klo 13 alkavaa päivän työpajaa entistä innokkaammin. Aikomuksenani on nimittäin osallistua vertsikka-Sinin ohjaamaan “Melkein Picassot”-ryhmään, eli luvassa on ilmeisesti jonkin sortin maalailua…
Mutta ensin lounaalle! Vatsani nimittäin ilmoittaa, että sielunruoka saa väistää vatsantäytteen tieltä.
Lounaan aikana päivän Sini on järjestellyt Karkin kanssa paikkoja kuntoon ja suojannut olotilan pöydät vahaliinoilla. Sisään astelee porukalle ilmeisen tuttuja kasvoja, ja ihmiset tervehtivät lämpimästi toisiaan. Otan paikkani ja etsin katseellani maalausvehkeitä. Näen edessäni siveltimien sijaan kokoelman erivärisiä ja -kokoisia tusseja. Innostun vieläkin enemmän; maalaamisen sijaan pääsemmekin piirtämään!
Sini esittelee Melkein kuin Picassot -ryhmän päivän aiheen: “Tänään teemana on onnellisuus. Voit luonnostella paperille, mikä sut tekee iloiseksi tai onnelliseksi juuri nyt.”
Taidan hermoilla ääneen, sillä saan osakseni kannustavia hymyjä. Rennosti vaan. Seuraan hetken muiden huolettoman oloista piirustelua ja päätän olla välittämättä olkapäälläni istuvasta ylianalysoijasta. Hetken päästä kuva alkaa muotoutua verkkokalvoille. Sydämessä läikähtää. Kotiseutu. Järvimaisema. Sydänleikkauksesta selvinnyt isäni mökkikalliolla istumassa, rotsi päällä, harmaantunut rokkitukka tuulen tuivertamana.
Pudistan huvittuneena päätäni. Kuinka kummassa siirryin ajatuksissani kymmenen euron ostarilounaasta 600 kilometrin päähän ja vahvaan kiitollisuuteen tunteeseen? Käteni lähtee piirtämään luonnosta paperille sen kummemmin suunnittelematta. Annan fiilisten purskahdella paperille järvensinisenä, auringonkeltaisena, metsänvihreänä. Mustaakin saa olla, se sopii prätkäjätkälle. Sitä paitsi tummat sävyt kuuluvat elämään.
Piirustelun ohessa on luonteva vaihtaa kuulumisia muiden ryhmäläisten kanssa. Kerron omasta työstäni Kukunorilla ja saan kuulla, että vieressäni istuvat Matin lisäksi Jaakko ja Aili. Sini kertoilee, kuinka piirtäminen ja taide kuuluvat rakkaisiin harrastuksiin myös pajatoiminnan ulkopuolella; onpa hänellä jopa omille töille oma Instagram-tilikin. Muistan Lauran sanat: kaikki ryhmäsisällöt lähtevät vertsikoiden omista lähtökohdista. Eipä ihme, että juuri Sini vetää taideryhmää!
Jossain vaiheessa Sini huomaa luonnosten saavan lopullisia muotojaan ja pyytää meitä esittelemään päivän teokset. Ihastelemme toistemme erilaisen kiehtovia piirustuksia. Matin kolmiulotteinen kuva kuvan sisällä on oivaltava. Sinin värikkäät elefantit ovat hurmaavia. Jaakko on luonut upean geometrisen värikollaasin. Ailin kuvaan on puolestaan helppo samaistua; lenkkeily arjessa tuo onnea ja hyvää fiilistä itsellekin. Nostan hieman nolona oman lapsenomaisen tekeleeni, mutta saan itsekin vilpittömät kehut ja kommentit.
Päiväni kulttuuripajalla alkaa olla pulkassa. Esitän Sinille toiveen, voisiko hän avata myöhemmin kokemuksiaan vertaisohjaajana. “Joo, sopii kyllä”, Sini hymyilee. Sulkiessani oven huomaan hymyileväni. Olo on yllättävän… kevyt. Puristan kädessäni “onnenteosta”, jonka päätän antaa isälleni isänpäivälahjaksi. Muistoksi siitä, että hyvät ajat ovat vielä edessä. Jos muistakin kävijöistä tuntuu ryhmätoiminnan jälkeen tältä, voin totisesti yhtyä Virven sanoihin:
“Kulttuuripajatoiminta sopii kenelle vaan, jota se vähänkin kutsuu.”
Piia, Kukunorin viestintäsuunnittelija
–
Suomessa toimii yli 20 toiminnallisen vertaistuen ideaan (GFP-malli) perustuvaa kulttuuripajaa, joiden toimintaan osallistuu vuosittain yli 3500 nuorta tai aikuista. ”Kuulumisia kulttuuripajoilta” -blogisarjassa kulttuuripajaverkostossa mukana olevat järjestöt, sote-alan toimijat ja ihmiset pääsevät avaamaan pajatoimintaa omasta näkökulmastaan.
Tämä on aitoa ja välitöntä tekemistä. Kenenkään tarvitse olla muuta kuin mitä on. Toiminnan kautta voi saada uusia näkökulmia omaan elämään ja ehkä myös löytää itsearvostusta, jos pääsee vaikeimpiin kokemuksiin käsiksi taiteen ja toiminnan kautta. Täällä ei kuitenkaan junnata ongelmissa, vaan otetaan ne osaksi omaa kokemusmaailmaa ja tarinaa, mikä auttaa hyväksymään myös kaikenlaisia elämänpuolia. Jo ryhmä ja osallisuus luo hyvää energiaa ja kannattelevaa fiilistä, ettet sä vain värkkäile jotain yksin.”
