Päihteet ja naisiin kohdistuva väkivalta: Näin selvisin kaduilta Huudikoutsiksi

Hei, olen Laura, toipuva addikti. Olen kulkenut läpi lähes 20 vuotta kestäneen päihdehelvetin ja takana on nyt kaksi vuotta raittiina oloa. Vuosien varrella olen törmännyt moniin esteisiin, joita päihdeongelmaiset kohtaavat avun saamisessa ja yhteiskunnan suhtautumisessa, ensin päihteidenkäyttäjänä, sittemmin toipujana sekä Kukunorin ja Irti Huumeista ry:n  Huudikoutsien koulutettuna vertaisena jalkautuvassa päihdetyössä.

Haluan nyt jakaa kokemuksiani ja erityisesti tuoda esiin naisten kohtaamaa väkivaltaa päihteidenkäytön ympärillä. Aihe on arkaluontoinen, ja mietin, miten käsittelisin sitä normalisoimatta päihdeongelmaisten kesken tapahtuvaa väkivaltaa tai vähättelemättä muita, jotka ovat joutuneet sen kohteeksi.

Toivon, että tarinani herättää ihmiset avaamaan silmänsä sille tosiasialle, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy kaikissa yhteiskuntaluokissa ja päihdepiireissä. Eikä se ole koskaan hyväksyttävää.

Väkivalta ja päihteet valtasivat elämän 17-vuotiaana

Oma tarinani väkivallan kohtaamisesta alkoi jo 17-vuotiaana, kun olin juuri aloittanut kovien huumeiden käytön. Olisin todennäköisesti välttynyt monelta väkivallalta, jos en olisi liikkunut huumepiireissä. Tiedän, että joku voisi ajatella, miksi en vain lähtenyt pois, mutta tällaisiin kysymyksiin on vaikea vastata yksiselitteisesti. Päihderiippuvuus on monimutkainen ilmiö, ja väkivaltaisesta ympäristöstä lähteminen ei ole yksinkertaista, varsinkaan kun riippuvuus sitoo ihmiset toisiinsa usein taloudellisista ja henkisistä syistä. Itse uskon, että kuka tahansa lähtisi pois tilanteesta jossa kokee väkivaltaa, jos se olisi helppoa.

Päihdemaailmassa nainen saattaa ajautua riippuvuussuhteeseen kumppaniin, mikä vaikeuttaa lähtemistä. Tilanteet eivät yleensä synny hetkessä, vaan eskaloituvat vuosien kuluessa ajautuen henkisestä yliotteesta kohti fyysistä pahoinpitelyä. Päihdepiireissä on hyvin tyypillistä, että nainen ajautuu tilanteeseen, jossa on taloudellisesti täysin kumppanista riippuvainen. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, vaan usein se on pidempi jakso huonoja päätöksiä toisen perään, koska kuitenkin tärkeintä on saada päivän huumeet, mieluiten jopa enemmän.

Taloudellinen riippuvuus ja pelko tulevaisuudesta voivat pitää naisen suhteessa, jossa väkivalta ja alistaminen ovat arkipäivää. Moni nainen saattaa joutua jopa tekemään rikoksia tai myymään itseään rahoittaakseen kumppanin ja omat huumeet, mikä johtaa entistä syvemmälle kierteeseen.

Asiaa ei myöskään helpota jo yksin päihdeongelman ympärillä oleva stigma: apua on vaikea saada. Luottamus avuntarjoajiin sekä poliisiin saattaa olla nollassa, ja pahin on varmasti oma epäusko tilanteen muuttumiseen.

Luottamus ja oikeanlaisen vertaistuen merkitys toipumisen polulla

Vaikka päihteiden käytön lopettaminen ja väkivallasta irtautuminen tuntuvat toisinaan mahdottomalta, oma kokemukseni kertoo, että tukea on mahdollista saada. 

Neljä vuotta sitten olin vielä koditon ja vailla suuntaa. Olin varma, ettei minulla olisi koskaan omaa kotia tai elämää ilman päihteitä. En tiennyt mistä hakisin apua päihdeongelmaan. Yritin hakea apua kodittomuuteen, mutta koin, ettei minua otettu vakavasti – ahdistukseni ja pelkoni nukkumisesta miesten läheisyydessä eivät tuntuneet kiinnostavan ketään. Kuka minua tulisi auttamaan jos jotain tapahtuisi?

Lopulta kohtasin ihmisen, nykyisen puolisoni, joka halusi minulle hyvää. Hänen vankilatuomionsa kautta järjestyi myös turvallinen asunto Sininauhasäätiöltä, mikä mahdollisti keskittymisen omaan toipumiseeni. Raittius ei kuitenkaan tullut itsestään, vaan vaati syvää halua muuttua ja ymmärtää oman käytöksen juurisyitä. Minulle tarjottiin mahdollisuus osallistua korvaushoitoon sekä psykososiaaliseen tukeen, mikä osoittautui elintärkeäksi.

Onnekseni minulle tarjoutui myös mahdollisuus osallistua Huudikoutsit-toimintaan. Koutsien kautta sain myös psykososiaalista tukea raitistumiseeni. Olin aiemmin vahvasti vertaistukea vastaan ja koin vaikeaksi jakaa omia asioitani muille. Mietin, kuka muka olisi kiinnostunut, ja miksi kuormittaisin muita ongelmillani. Huudikoutsina olen kuitenkin päätynyt tekemään jalkautuvaa vertaistyötä, ja melko pian huomasin käyväni pitkiäkin keskusteluja kohtaamieni ihmisten kanssa. He halusivat tietää, miten pääsin irti huumeista, ja minä kerroin.

Huudikoutsina toimiminen auttoi minua oivaltamaan, että minulla oli velvollisuus toimia esimerkkinä muille – en voisi auttaa toisia ja samaan aikaan elää kaksoiselämää päihteiden parissa. Se auttoi minua erkanemaan vanhoista piireistä ja löytämään tien kohti selkeämpää ja tasapainoisempaa elämää. Kiteytettynä: sain oikeanlaista apua, oikeaan aikaan!

Koutsien kesken muodostuu tiivis yhteisö, jossa tunsin – ja tunnen – voivani olla täysin oma itseni, vaikka ryhmässä vaihtuvuutta olisikin. Oli lohdullista huomata, etten ollut yksin – että muitakin oli, jotka olivat käyneet läpi saman. Heidän kanssaan minun, entisen tuppisuun, oli helppo avautua, ja minusta kuoriutui kova höpöttäjä. Vertaisuudessa todellakin on voimaa!

Toiveena loppu syyllistämiselle ja tilaa avoimelle vuoropuhelulle

Marraskuun pimeyden keskelle ajoittuu kaksi tärkeäksi kokemaani tapahtumaa: ehkäisevän päihdetyön viikko ja kansainvälinen Oranssit päivät -kampanja, joka kiinnittää huomion naisiin ja tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan ja sen lopettamiseen. Toivoisin, että päihdeongelmista, ja erityisesti päihdeongelmia kokevien naisten kohtaamasta väkivallasta, puhuttaisiin yhteiskunnassamme avoimemmin ja ilman syyllistämistä. Haluan muistuttaa, että ihmiset ovat aina ihmisiä, riippumatta heidän elämäntilanteestaan. 

Myös uhrin syyllistäminen väkivallan kohteeksi joutumisesta on lopetettava. Avun saaminen voi olla vaikeaa, ja usko oman tilanteen muutokseen hiipuu helposti, jos tukea ja ymmärrystä ei löydy. Jokainen, joka on päihteiden käytön vuoksi joutunut väkivallan uhriksi, ansaitsee tulla kuulluksi ja saada apua ilman ennakkoluuloja.

Oma toipumiseni on ollut monivaiheinen ja vaatinut tukea ja turvallisuutta oikealla hetkellä. Voisimme kaikki kysyä rohkeammin toisiltamme, mitä Sinulle kuuluu – tämä on myös osa Huudikoutsien työtä. Usein saamme kuulla paljon sellaista, mitä ei ulkoapäin näe, ja juuri se tekee tästä työstä merkityksellistä.

Toivon, että tarinani voi rohkaista muitakin hakemaan apua ja löytämään oman raittiutensa, sillä polku ulos päihteistä ja väkivallasta on olemassa. 

Huudikoutsit-Laura