Maailmaa kohtasi tautivirus, ja se johti etätöihin, etäisyyden pitämiseen ja karanteenehin. Kuinka moni meistä huomasikaan, että sosiaalinen elämä katosi kuin taikaiskusta. Pystymme toki yhä pitämään yhteyttä toisiimme puhelimella, ja kiitos tekniikan kehityksen, myös tietokoneilla ja tietoverkoilla.
Tosin, kuinka moni meistä oli aikaisemmin käyttänyt erilaisia keskusteluun ja videopuheluihin suunniteltuja ohjelmia, erilaisista etätyön välineistä puhumattakaan? Suurimmalle osalle tietokoneiden käyttäjiä tietokone oli aikaisemmin ollut työkalu omien töiden tekemiseen tai kiva viihdekeskus, jolla oli mukavaa katsoa kissavideoita tai pelata vaikkapa pasianssia. Nuoremmille sukupolville muutos ei ole ongelma eikä mikään. Heidän kasvunsa on tapahtunut erilaisten digitaalisten laitteiden keskellä. Tabletin käyttö on tullut tutuksi ja osaksi päivittäistä elämää jo ennen tuttivieroitusta.
Vanhemmille sukupolville tietotekniikka on tunkeutunut mukaan elämään, lupaa kysymättä. Yhä enemmän perinteisiä toimintoja ja ihmiskontakteja vaatineet tapaamiset on siirretty enemmän ja enemmän sähköisten palveluiden taakse. Käytännössä on ollut pakko opetella uutta, koska muut vaihtoehdot on joko otettu pois tai muutettu erittäin hankalasti ja vaikeasti saavutettaviksi. Henkilökohtaisesta asiakaspalvelusta on tullut lähestulkoon kirosanoja tulosorientoituneessa yhteiskunnassa. Maailmaa riivaavan uutuustaudin seurauksena viimeisetkin niskoittelijat on pakotettu muuntumaan digitaalipalveluiden asiakkaiksi. Lupaa, halukkuutta tai osaamistasoa kysymättä.
Maailma muuttuu hyvin nopeasti, ja viimeisin suuri kaikkia koskettava muutos tapahtui vain viikoissa, ilman ennakkovaroitusta ja täysin odottamatta. Suurin osa etenkin iäkkäimmistä ihmisistä eivät olleet valmiita näin laajaan ja nopeaan muutokseen. Osaaminen ja oppiminen on jätetty omalle vastuulle, samoin motivaation löytäminen ja aktiivisuudesta palkitseminen. Samalla kun jokainen meistä on elänyt omaa elämäänsä kohdaten päivittäisiä haasteita ja hankaluuksia. Uusien sähköisten asioiden kohtaamisen opettelu ei ole ollut ensimmäisellä paikalla elämän prioriteeteissa – ei vaikka olisikin ajatellut ”nyt mä opettelen tän”.
Pidämme kiinni siitä, minkä hallitsemme
Digitaalinen ympäristö on yhä uutta monille ihmisille. Yksittäisiä asioita voi olla hallinnassa, toisten asioiden ollessa outoja kuin vieraan kielen kielioppi. Me olemme laiskoja oppimaan uutta. Tai ehkä pitäisi sanoa, että osaamme arvioida sen mitä luultavasti tulemme tarvitsemaan ja pyrimme optimoimaan rajallisen oppimiskykymme sen mukaan. Meidät on rakennettu niin, että kun jokin taito on opittu kerran, kyseistä taitoa ei tarvitse enää kuin ylläpitää, eikä kyseistä taitoa tarvitse opetella uudelleen. Suurin osa ihmisistä toimii tämän mukaisesti.
Kun ikää ja kokemusta kertyy, uuden opettelu ja oppiminen tulee yhä haasteellisemmaksi. Meihin kertyy jatkuvasti osaamista ja kokemusta, eikä tämä osaaminen ja kokemus katoa mihinkään, vaikka maailma ympärillämme muuttuu. Pidämme kiinni siitä, minkä jo osaamme ja hallitsemme, kuin se että lähdemme opettelemaan uutta vain siksi että jotain uutta opittavaa on tarjolla. Kun opettelemme, on helpompaa täydentää jo olemassa olevaa osaamista kuin ottaa kokonaan uusi ala hallintaan.
Tietotekninen ympäristö pysyy uutena myös kokeneelle käyttäjälle, sillä ohjelmistot ja laitteistot muuttuvat jatkuvasti. ”Kolmen vuoden kuluttua puolet osaamisestanne on vanhentunutta”, sanoi eräs kouluttaja 2000-luvun puolessa välissä. Nykyään puolet osaamisesta vanhentuu noin puolessatoista vuodessa. Tämä luo lisää haasteita meille jokaiselle. Oppinen ja sopeutuminen on aina muutosvaihe, ja muutosvaiheelle pitää antaa tilaa ja aikaa jotta opittu pääsee juurtumaan ja kukoistamaan. Sopeutuminen ja uusien tapojen juurtuminen vie kuukausia, joskus jopa vuosia. Vertaisin tilannetta työpaikan vaihtamiseen. Uudelta työntekijältä kuluu kuukausia sopeutua uuteen työpaikkaan. Tilanne tietoteknisen osaamisen kanssa on vastaava.
Aikaa, toistoa ja kärsivällisyyttä
Kun työskentelin tietoteknisen työn parissa, havaitsin että ihmiset tarvitsevat aikaa, toistoa ja kärsivällisyyttä oppiakseen uutta – kuten myös luvan kokeilla, tehdä virheitä ja saada apua juuri sillä hetkellä kun he sitä tarvitsevat. Mahdollisuuden keskittyä oppimaan, omaksumaan uutta, ja aikaa uuden opitun sisäistämiseen ja ymmärtämiseen. Ilman työpaineita, stressiä tai epärealistisen suuria odotuksia. Asiat pitäisi saada oppia sopivan kokoisina annoksina, ja sellaisessa järjestyksessä niin että asiakokonaisuudesta aiemmin opitut asiat tukevat uusia osia. Vain sillä tavoin kokonaisuuden voi saavuttaa hallittavaksi.
Viimeisin digiloikka on tapahtunut täysin päinvastoin. Miten tämä henkisesti vaativa ja helposti negatiivisena koettava muutos voidaan muuttaa positiiviseksi?
Näkemykseni on, että muutokselle pitää antaa aikaa ja tilaa. Pyritään pitämään muutos mahdollisimman yksinkertaisena ja helposti omaksuttavissa. Tuetaan toinen toisiamme, jaetaan osaamista ja kokemusta. Hyväksytään että jokainen oppii omalla tahdillaan. Hyväksykäämme virheiden tapahtuminen ja se, ettei kenestäkään meistä tule täydellistä osaajaa. Hankitaan riittävä osaaminen, sellaisen joka riittää suurimmassa osassa eri tilanteita. Ei vaadita liikaa. Opetellaan mieluummin yksi ohjelmisto hyvin kuin että opetellaan pikkaisen suuresta määrästä eri ohjelmia niin, ettei lopulta osata yhtäkään niistä. Valitaan käyttäjäystävälliset ohjelmistot, joiden suunnittelijat ovat ymmärtäneet että käyttäjät ovat lopulta aivan tavallisia ihmisiä.
Pidetään ATK ystävänä, eikä itse tehdä siitä kauhistusta.
Blogin kirjoittaja Lasse Larkka toimii Propellipäissä ja vastaa erilaisiin tarpeisiin tilanteen mukaan.
